YLÄKOULUN ELOKUVAVIIKKO: KOETAAN

Kauhuelokuvan teemoja ja historiaa

Kauhuelokuva on genre eli lajityyppi, jota määrittelevät omat säännöt ja konventiot.

Peter Schepelern määrittelee lajityypin institutionaaliseksi kokonaisuudeksi, joka käyttää dramaturgisia, temaattisia ja tyylillisiä stereotyyppejä sekä konventioita rajattuina kokonaisuuksina. Hänen mukaansa lajityyppielokuva on täysin ymmärrettävissä vain suhteessa lajityyppiinsä. Kauhuelokuvan lajityypin hän määrittelee fiktioksi, joka pyrkii herättämään kauhun ja pelon tunteita käyttäen makaabereja asioita ja jännitystä, yllätyksiä ja shokkitehosteita painottavaa kerrontatapaa. Oleellisia ovat myös kauhuelokuvan yleisössä aiheuttamat reaktiot.(Schepelern1986, 9-10, 16.)

Kauhuelokuvan vahvin teema voidaan kiteyttää taisteluun pahan ja hyvän välillä. Paha ruumiillistuu yleensä hirviönä, joka voi olla esim. vampyyri, noita, ihmissusi, muumio tai murhanhimoinen ihminen. Pahuus on siis pelottavaa ja usein pelottavuus perustuu vihaan. Muodonmuutos on yleinen motiivi kauhuelokuvassa. Schepelern 1986, 34-35. Valkoinen Peura, jossa ihminen muuttuu eläimeksi on tästä hyvä esimerkki. Kauhuelokuville on tyypillistä tietty dramaturginen kehitys, joka ilmenee kiihtyvänä tapahtumasarjana. Kerronnan päämääränä on dramaattinen huippukohta, jossa pahuus yleensä tuhotaan. (Schepelern 1986, 35.)

Kauhuelokuvassa voidaan katsoa myös olevan kyse normaaliuden ja hirviön kohtaamisesta siten, että hirviön toiseus paljastuu tukahdutetuksi osaksi ihmisyyttä. Hirviön edustamalla toiseudella tarkoitetaan yhteiskunnallisesti alistettuja ryhmiä sekä psyykkisesti torjuttuja ilmiöitä. Valkoisessa peurassa hirviön toiseus henkilöityy naiseen ja tämä on usein tulkittu pelon ilmaukseksi naisen seksuaalisuutta kohtaan.

Kauhuelokuvan synty ajoittuu 1910-luvulle, mutta sen varsinainen suuruudenaika tuli 1920-luvulla saksalaisen elokuvaekspressionismin myötä. Tuolloin syntyi klassikkoja kuten Tohtori Caligarin kabinetti ja Nosferatu, joiden viistoilla visioilla ja omintakeisella kuvakerronnalla oli suuri vaikutus myös myöhempään kauhuelokuvaan. Kauhuelokuvan kaupallinen läpimurto tapahtui Frankensteinin (1931) myötä, joka myös vakiinnutti goottilaisen romaanin aineiston olennaiseksi osaksi kauhuelokuvan kuvastoa. Frankensteinin ja Draculan (1931) kautta saksalaisen ekspressionismin aihevallinnat ja clair-obscur – kuvatyyli tulivat osaksi suuren yleisön kauhuelokuvaa. Schepelern 1986, 27-30.

Kauhuelokuva on suomalaisten elokuvien joukossa todellinen harvinaisuus. Antti Alanen esittää suomalaisten kauhuelokuvien vähälukuisuudella syyksi maahantuonnin ja sensuurin yhteisvaikutusta. Suomessa ovatkin monet kauhuelokuvan merkkiteoksista jääneet melko tuntemattomiksi ja näin ollen esikuvat ovat olleet vähissä. Alasen mielestä suomalaiselle kauhuelokuvalle löytyisi kyllä runsaasti materiaalia kansantarinoista ja historiallisista kokemuksista. (Alanen 1985, 27.) Valkoinen peurahyödyntääkin runsaasti kansanperinnettä ja myyttejä. Toisaalta se myös liittyy vahvasti kansainväliseen kauhuelokuvan perinteeseen ja sen kuvastoon liittämällä konventionaalisia kauhuelementtejä suomalaiseen ympäristöön luontevasti. Valkoisella peuralla siis on selkeästi ulkomaiset esikuvansa.

Esim. Valkoisen peuran epätodellisten, vinojen varjojen käyttö viittaa saksalaiseen ekspressionismiin. Erityisesti kohtauksessa, jossa Piritan varjo liikkuu ikkunan maahan heijastaman ristin muotoisen varjon yli, on vaikutteita F.W. Murnaun Nosferatusta (1922). Lisäksi Piritan kuunvalossa paljastamat kulmahampaat liittävät elokuvan myös vampyyrielokuvan perinteeseen.

Lähteitä

Alanen, Antti ja Alanen, Asko (1985) Musta peili. Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto.

Salminen, Kari (1989) ”Noidan nimet. Suomalaisen kauhun kootut selitykset.” Filmihullu 2/1989.

Schepelern, Peter (1986) ”Lajityyppikäsite ja kauhuelokuva.” Teoksessa Kun hirviöt heräävät. Kauhu ja taide. Toimittaneet Raimo Kinisjärvi ja Matti Lukkarila. Oulu: Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen.